Sylterfjordin suulakolonnia

SYLTERFJORDIN SUULAKOLONNIA – Norja

Syltefjordin suulakolonnia

Pohjois-Norjan Varangin niemimaalla sijaitseva Syltefjord tietää pitkää ja hankalaakin matkaa. Onko se vaivan arvoinen, pitää jokaisen itse miettiä.
Suomineidon päälaelta Utsjoelta voi valita reitin tenojokivartta seuraten joko Suomen tai Norjan puolelta, maisemissa ei ole valittamista.

Kun tie erkanee tenojokisuulta mantereelle, alkaa lähes huomaamaton nousu joka jatkuu ja jatkuu. Maasto on puutonta ja karua, Gednje-järvelle saavuttaessa kuruissa on yleensä läpi kesän monimetrisiä lumikasoja. Muutama kilometri ennen Båtsfjordia tulee tiehaara oikealle Syltefjordiin (se ei näytä tieltä, on ikäänkuin ura tunturiin, kapeaa ja kivistä soraa).

Båtsfjord on isohko kalastajakylä, siellä on useita kalatehtaita joissa moni suomalainenkin on elantonsa ansainnut. Nykyisin, kun kalat ja kalastus voivat kehnosti pitkään jatkuneen ylikalastuksen takia, tehtaita on alettu ajaa alas. Syltefjordkin on aikoinaan ympärivuotisessa käytössä ollut kalastajakylä. Nyttemmin enää muutamien kesänviettäjien asuttama, talveksi paikka autioituu.

Erikoista on norjalaisten kesämökit ja varsinkin niiden sijainti. Mökkejä on usein tunturin kupeessa keskellä ei mitään, vain karua kivikkoa ympärillään. Melkein poikkeuksetta joka mökissä on satelliittilautanen vaikka asumukset muuten vaikuttaa yksinkertaisilta.

Kylässä on erikoinen matkamuistomyymälä Syltefjordstauran jonka isännältä kyselimme reittiä kauempana vuonolla sijaitsevalle pilarimaiselle kalliolle jossa suulat pesivät. ”It’s 11 kilometres from here. No trail but it’s very easy” -jutteli ystävällinen mies hymyssäsuin.
First you climb to the tv-mast then you have to past the lake from left side. River comes soon. Go over the bridge and you see some uphill. It’s very easy and soon you are above the birds. The nestingplace is 100 metres down from the cliff. It takes about 3 to 4 hours to get there.

Joo joo, matka piti varmaan paikkansa jos ei oltaisi paljon harhailtu. Missään vaiheessa ei selvinnyt mitä mies tarkoitti sanomalla ”it’s very easy”. Kapusimme nimittäin lukemattomien tunturien yli. Aina kun tultiin laelle, edessä näkyi alamäki jonka takana taas uusi ylämäki.

Maasto oli melkein pelkkää kivikkoa. Noin pään kokoista, välillä isompaa ja välillä pienempää ns. rakkaa. Joskus kivi pysyi vakaasti jalan alla mutta usein juuri keikkuva kivi aiheutti ylimääräistä rasitusta nilkoille ja polville. Jälkeenpäin ajatellen tuollainen melkein 30 kilometrin plattakoiminen (muistuttaa hidasta kävelyä) ilman 20 kilon rinkkaa pururadallakin olisi ollut kunnioitettava saavutus nelivitoselle. No, ehkä kuitenkin kolmen kameran, yhden jalustan ja muun rekvisiitan raahaaminen kannatti. Melkein uskallan luvata, että uusintaa tälle retkelle ei kannata yrittää.

Paikkahan on aivan mahtava(kuvat latistaa maisemat aikalailla) sillä siellä kulkiessa ihminen ymmärtää oman mitättömyytensä aika helposti. 14 tuntia olimme liikkeellä josta tunnin verran käytimme kuvaamiseen jyrkänteeltä. Taukoja pidimme tietty välillä ja loppua kohti yhä tihentyvästi. Jos jossain vaiheessa itseltä alkoi usko loppua, naisystäväni viljelemä huumori pelasti tilanteen.

Nimittäin menomatkalla noin 7 kilsan kohdalla istuin joen ylittävällä sillalla ilman kenkiä ja sukkia ja jalkoja pakotti jo tässä vaiheessa aikatavalla niin silloinhan tempaisi Riitta pikkurepun selkäänsä, vilkaisi edessänäkyvää lohdutonta nousua kivikkoiseen rinteeseen ja tokaisi: -Jaaha, mennääs tuon tunturin yli että heilahtaa! Jälkeenpäin kyllä myönsi että jos olisi tiennyt minkälainen nousu oli edessä, ei ehkä olisi niin hilpeänä sutkaissut…

Merikotkia liiteli nousevissa virtauksissa parikymmentä, suulilla oli isohkot poikaset jyrkänteellä sekä pikkukajavat pesivät omalla kalliollaan ja monia muitakin lajeja näkyi siellä täällä. Tunturien kivikoissa yleisin yllätys kivitasku tikutti pieninä yhdyskuntina, kiirunaperhe väisti vasta aivan viime tingassa. Tunturijärviä ympäröi meri- ja tunturikihut ja monet lokit.

Takaisin päästiin ehjinnahoin (paria pikkurakkoa lukuunottamatta). Viimeinen jyrkkä lasku tv-mastolta oli pakko lasketella melkein persiillään, polvien sivut ja takaosat oli niin järkyttävässä kunnossa ettei yhtään kestänyt koukistaa jalkoja. Kokonaisuutena tällainen ”itsensä ylittäminen” joskus ei ole ollenkaan pahasta itsetunnolle, on mukava huomata ettei vielä ole aivan loppu.

Huomioitavaa on että Syltefjordin alueella ei toimi kännykät sekä säänvaihtelut ovat todella nopeita. Meidän reissupäivä oli aurinkoinen, tyyni ja lämmin yhtä lyhyttä sadekuuroa lukuunottamatta. Seuraavana aamuna tuuli oli yltynyt lähes myrskyksi, lämpömittari näytti enää vajaata kymmentä astetta ja vettä alkoi ropistella. Tällaisessa kelissä retki alkaa helposti olla hengenvaarallinen joten säätiedotuksia kannattaa siis seurata.

Kylästä melko varmasti on mahdollista vuokrata joku veneellä viemään suulakolonnian viereen, jos joskus saan kipinän lähteä uudelleen niin tämä on ainoa järkevä mahdollisuus. Mikäli joku kaikesta huolimatta haluaa mennä matkan patikoimalla, merkkasin gps:lle muistiin ne muutamat tärkeät käännöskohdat. Reittihän ei tosiaan kulje täysin suoraan. Myös maaston suhteen parissa paikassa voi valita helpomman mutta pitemmän reitin tai toisinpäin.

17.8-05 Harri Jalonen