Keeterinmäen patikkaretkestä!

RETKI KEETERINMÄELLE.

Vanhaa Härkätietä.

Ei tarvitse mennä korpiin kauaksi kaupungin melskeistä, kun pääsee sunnuntai-lenkillään kokemaan uusia elämyksiä luonnon helmassa.

Tapanamme on tehdä viikonloppuisin iltapäiväretki lähiseudun metsiin. Tällä kertaa otimme kohteeksi Keeterinmäen Turun ja Kaarinan kaupunkien rajamailla.

Hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti Vanhaa Härkätietä. Hiekkatien alussa pysäköimme auton pellonpientareelle ja laskeuduimme alas Aurajoen törmälle. Tukeva riippusilta johti joen yli ja ylitettyämme joen osui silmiimme vihreäpäinen puupaalu, jonka juuresta kiemurteli jyrkkä polku ylös mäelle. Jokirannan omakotitalon kasvimaalla einehti kanadanhanhi varmaankin muuttomatka mielessään.

Lähdimme puuskuttamaan kohti kukkulan lakea. Mustikan sekä juolukanvarpujen punainen syysväri ja koivujen keltaisuus loi metsään upeaa väritystä. Totesimmekin, että metsä on kauneimmillaan syksyllä, kun ruska heijastuu kivien syvänvihreistä sammaleista ja kuusien tummaa taustaa vasten. Ruohot tuppaissaan loistavat kellanruskeina kimppuina kivien koloissa. Jossain ääntelee sinitiainen vai liekö talitiaisen tiedotus kavereilleen. Variksenpoika kokeilee äänijänteitään. Värikäs närhi lehahtaa lentoon männystä ja lähtee etsimään tammenterhoja eineekseen.

Pian olemmekin ”vuoren” laella, jossa törmäämme heti pronssikautiseen hautaan, joka muistuttaa isoa kivikasaa. Opastekyltti kertoo paikan iästä ja asutuksesta. Korkea mäki oli turvallinen asuinpaikka, vihollisen näki jo kaukaa. Kun suuntaamme katseemme kohti etelää, häämöttää horisontissa Ravattulan liikekeskus. Nykykulttuuri kohtaa vanhan.

Kun etenemme mäen avokallioita, tulee vastaan toinen hautaröykkiö. Liikumme historiallisella paikalla. Jatkamme maastoa eteenpäin ja laskeudumme rinnettä alas. Polun vartta kirjavoivat sienet, joiden nimeä arvuuttelemme: liekö karvarousku.

Laakson taakse jää toinen kukkula, Linnavuori. Jätämme sen kuitenkin valloittamatta, koska eteen putkahtanut hiekkatie houkuttaa sunnuntaikulkijaa. Haapojen oranssinpuna hehkuu ojanpenkalla, varisevat lehdet ropisevat maahan. Männyn latvassa raakkuu varis. Kesäiset laulajat ovat lähteneet etelänmatkalle.

Hetkisen kuluttua tie ylittää harjoitusradan, jossa parhaillaan painaltaa hevonen vetäen perässään kilpakärryissä istuvaa miestä. Peltoaukea hehkuu vihreää, uusi ruoho rehevöi keskellä syksyn tuomaa muiden kasvien ”kuolemaa”. Tienmutkassa metsän siimeksessä pilkottaa laakea kivi ja taitaa siinä olla kannonnokkakin. Siispä reppu selästä ja höyryävää kahvia mukiin. Kyllä eväät maistuvat. Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan puiden humina ja tiaisen hiljainen piiskutus.

Alkaa tuulla ja pilviä kerääntyy. Siispä jatkamaan matkaa. Metsätietä reunustavat nyt hopeapajut. Nämä eivät ainakaan ole itsestään kasvaneet. Joku on ne aikanaan istuttanut pellonreunaan, liekö ollut asuinrakennuskin joskus maisemassa. Vähitellen pelto laajenee ja maisema aukeaa etelään Aurajoen laaksoon. Vastarannalla kohoaa synkkä havumetsä. Kauempana pellolla ruokailee hanhiparvi, puinnista karisseet jyvät maistuvat.

Pian lähestymme jokirantaa. Riippusillalta aukeaa näkymä pohjoiseen, jossa kohoaa jyhkeänä Vanhalinnan linnavuori (Lieto). Etelässä joki levenee ja jatkaa kulkuaan kohti Turkua. Ohitustien liikenteen kumu alkaa kuulua. Sillan jälkeen kuljemme ikivanhaa tienpohjaa. Vasemmalla puolella kellastuu lehtikuusimetsikkö. Vanhalinnan kartanon entinen isäntä istutti aikoinaan nämä puut ja kertoman mukaan parituhatta muuta eri puulajien puuta näihin maisemiin.

Katseemme kiinnittyy mäen päällä puiden välistä pilkottavaan keltaiseen kylttiin, joka äkkinäkemältä muistuttaa kieltotaulua. Päätämme kuitenkin tutkia paikan. Lopputulos on, että tälläkin kukkulalla sijaitsee vanhoja hautaröykkiöitä. Historia ympäröi kulkijaa joka puolella. Ehkäpä seuraavalla retkellämme vaellammekin tämän kukkulan päällä…

Kirjoittanut luontotupa.netille: Mirja Koivualho 2003 | Linkit: luontotupa.net