Luonto- ja luontokuvafoorumi

Mielenkiinnosta kyselisin miten alla oleviin lokeroihin meikäläiset jakautuvat. Omasta mielestäni mikään alla olevista vaihtoehdoista ei ole enemmän oikein tai parempi kuin toinen, kun kyseessä on valokuvaus harrastukseen painottunut keskustelupalsta.

Pienimuotoista keskustelua aiheestakin olis tietenkin mukava kuulla.

Oman vastauksen laitan kanssa, kunhan saadaan keskustelu käyntiin.

Kaikilta joku vastaus!!! Ja jos lokerikosta puuttuu joku tähdellinen, niin lisätään perästäpäin. 

     

Vastahan tässä aloittelija ollaan.. Pitkä matka huipulle

     

Oletan, että Luontotuvan voi lukea “valokuvausseuraksi”. Ilman täältä saatuja vinkkejä olisin kehittynyt valokuvauksessa paljon hitaammin.

     

Suurimmaksi osaksi itse opiskellut ja opinnot jatkuu varmaan niin kauan, kuin näkö pelaa!
Joskus vuosia sitten käynyt pari valokuvauskurssia, joista toinen oli Heikki Willamon viikon luontokuva-kurssi savitaipaleella.
Kursseista saa hyvin lisä pontta harrastukselle ja paljon sellaistakin tietoa, mitä ei kirjoista välttämättä löydä. Ehkä pitäis taas mennä jollekin kurssille.
Ja saahan täältä luontotuvastakin hyvin tietoa.
Kuvaamista ei silti opi, kuin kuvaamalla.

     

Vähän ajatuksiani asian tiimoilta:

Uskoisin, että kaikki meistä jonkinverran taitaa olla itseopiskelevia ja ainaisia harjoittelijoita. Ilman tuota ainaista harjoittelua en ainakaan itse jaksaisi kauaa olla kamerapuuhista kiinnostunut.

Luontokuvaus voidaan mielestäni lukea jossain määrin taiteenalaiseksi toiminnaksi. Se onkin mielestäni syy siihen miksi luontokuvauksessa voi harrastetaso mennä joskus ns. ammattitason ylle. Yksi syy on tietenkin luontokuvauksen sattumanvaraisuus, eli “ones in the life time”-kuva voi taltioitua melkeimpä ihan koska vaan kun luonnossa liikutaan kuvatakseen. Ja voi olla, että amötöörimoka johtaakin juuri siihen, miksi kuva onkin yllättäen omaperäinen ja yksilöllisyydellään upea. Muut valokuvausalat ei ehkä jätä ihan yhtä paljon tulkinnalle varaa. Esim. laadukas mainoskuvaus vaatii tekijältään hyvän koulutustason ja kokonaistiedon alasta.

Rautainen kaikenkattava pohjatietous on aina hyväksi harrasti tai teki ammatikseen oikeastaan mitä tahansa. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että nykyinen tarjonta omatoimiseen valokuvausopiskeluun on niin monipuolista ja kirjavaa, että itseopiskelemallakin tuon perustietoa kattavamman pohjan saa jos vain on asiaan intressejä ja ahkeruutta. Tosin tarjonnan paljous ja etenkin tarjolla olevan oppimismateriaalin laadun iso skaala tekee laadullisesti korkeatasoisesta ja päämäärätietoisesta itseopiskelusta hankalaa.

Luonnonlahjakkuuksikin joukossamme varmasti on, mutta taiteellisen silmän ja luovanajattelun tuomat etuudet valuvat vähän hukkaan jos tälläisen henkilön näkemyksen ulosanti jää vaillinaisen laitteiston ymmärtämisen takia usein lopputuloksesta pois. Tietenkin tältä henkilöltä vois silloin tällöin onnistua, mutta mitä jälki olisi jos se rautainen kaikenkattava pohjatietous alaan olisi jo takraivossa?

     

Ensin itse kantapään kautta sitten seura/kerhotoiminnan kautta suoraan alan töihin ja sitä kautta täysipäiväiseksi ammattilaiseksi. Kaiken tämän ohella tuli suoritettua valokuvaajan ammattitutkinto VAT ihan mielenkiinnosta alaan. Luontokuvausta olen harrastanut ensimmäisestä kamerasta ja filmirullasta alkaen tähän päivään asti, mutta työtä siitä tuskin koskaan tulee. Nykyisin kuvaaminen on suunnitelmallista ja kuvia syntyy todella vähän enkä ota kuvaa ollenkaan jollei olosuhteet ja aihe vastaa ennakkoon hahmotettua kuvaa. Maisemat tallentuvat nykyisin enenevässä määrin laakafilmille.

     

Yrityksen ja erehdyksen kautta on paljon tullut opittua ja oppirahoja maksettua. Tietysti olen lukenut monenlaisia oppaita ja viime vuosina ollut myös kameraseurassa. Ensimmäisen järkkäripaketin ostin ensimmäisen opiskeluvuoteni opintolainasta säästyneillä rahoilla keväällä 1971 (elin aika kitsaasti) ja siitä lähtien olen yrittänyt kehittää taitojani ja projekti jatkuu yhä. Digiaika toi mukanaan myös kuvankäsittelyn alkeisiin perehtymisen. Saapi sitten nähdä pääsenkö koskaan alkeista eteenpäin.

     

Näin jälkeenpäin kun mietin mikä on mahtanut alunperin syy, miksi nykyään tulee kameran takana niin paljon oltua, niin syitä on oikeastaan useampi.

Vietin lapsuudessani pari kesää pohjanmaalla maaseudulla, saituudestaan kuulussa Laihian pitäjässä. Paikkakunnalla asui kaukainen sukulaiseni, noin 80-vuotias rouvashenkilö. Kyläilyt hänen kotonaan muistan ihme kyllä yllättävän kirkkaana, vaikkakin muuten filmissä on suuria aukkoja tuolta ajalta, koska olin silloin vielä sen verran lapsi. Vanhuksen kotona oli ihan omanlaisensa tunnelma. Tästä kodista puuttui talon isäntä joka oli poistunut tuonpuoleiseen jo jokin aika sitten. Talonisäntä oli ollut jonkinsortin senajan teollisuuspohatta. Näin jälkeenpäin kuvailisin talon tunnelmaa vähän samaksi, kuin olisi astunut jonkin edesmennenn presidenttimme kotiin (tai näin ainakin kuvittelisin…).
Talossa oli ns. kirjastohuone, joka minua veti eniten puoleensa, koska huone ns. jutteli menneistä ajoista.
Huoneessa oli paljon valokuvia laatikoissa ja tykkäsin katsella niitä. Vanhoissa potreteissahan poseerattiin kameralle (=miehelle peiton alla) ne parhaimmat päällä ja kuvan ottaminen oli “vähän” isompi juttu, kuin nyky digiaikana. No jotenkin nämä omanlaisensa tilanteet ja hauskannäköiset ihmiset viehättivät pientä pojankloppia.
Isoimman vaikutuksen noista kuvista teki kuitenkin yksi tärkeä kuva sota-ajalta.
Olin uteliaisuuttani penkonut esiin kuvat, jotka oltiin pistetty syystä syrjään. Sotaan liittyvät muistot ja mahdolliset poliittiset näkökulmat tuolta ajalta, kun haluttiin pitää piilossa.

(Esimerkkinä tästä.. Oma isoäitini vei omat piilottelemansa SS-joukkojen todisteet vasta n. 10 vuotta sitten osaksi divariin ja osaksi roskiin. Tästä en ollut NIIN kauhean ilahtunut, koska tiesin, että edesmennyt vaarini, joka maastamme oli SS joukkoihin laitettu, oli säästänyt tuolta ajalta vain tavarat, jotka oli hänestä olleet arvokkaita. Mukana mm. Hitlerin itsensä allekirjoittama Main Kampf, jolla nykypäivänä voisi olla jo rahallisesti jonkinlainen arvo.)

No noita valokuvia olin sitten levitellyt siihen pöydälle (kuvissa oli paljon muutakin, kuin pelkkiä poseerauksia. Lähinnä sotaherrojen kuvia ja kuvia sotaleireistä) ja kuvien seassa oli jonkinlainen pieni kirjanen. No tämä vanha sukulaisrouva sattui tuleen paikalle ja tunteet olivat hänellä selvästi pinnassa. Hän laittoi kiireisesti kuvia pois, mutta otti ihmeissänsä vihkon käteensä. Vihkon sisältä hän otti esiin tämän yhden valokuvan. Kuvassa oli Suomessa salaisessa kokouksessa otettu kuva keskellä suomen metsää. Kuva oli muistojeni mukaan laadultaan hyvä. Muistan kuvan vielä selvästä. Kuvassa oli Hitler, Mannerheim ja jotain muita tärkeän näköisiä herroja. Yhteensä muistaakseni viisi sotaupseeripukuista henkilöä. Muistan rouvan kertoneen minulle ja vanhemmilleni, että kuva oli varmasti ainoa laatuaan, koska tämä tapaaminen oli tosiaan vielä tuolloin ainakin pidetty salassa.
En tiedä mistä kuva oli tuohon kirjastoon päätynyt, mutta muistan sen yhtenä ainoana kuvana todella vaikuttaneen minuun, koska se oli jo pienelle pojalle jotain todella suurta ja salaista.

Kyselin itseasiassa juuri viime viikolla tuon kirjastohuoneen tavaroitten olemassaolosta eräältä sukulaiseltani ja hän lupasi selvitellä missä tavarat ja valokuvat nykypäivänä on. Jotenkin olen aina odottanut näkeväni saman kuvan vielä uudestaan kädessäni. Toivottavasti tuo arkisto ei ole enää vain pelkkä katoava muisto.

Nämä lapsena ihailemani kuvat ja kuva ovat varmasti siis yksi syy miksi olen valokuvausta alkanut harrastamaan. Näitten parin Laihialla vietetyn kesän jälkeen sain polaroid kameran syntymäpäivälahjaksi (noin 8-10 vuotiaana??) pitkään piinattuani vanhempiani tuollaisen minulle ostamaan.

Olen peruskouluaikoinani jo haaveillut pääseväni luovan työn toteuttajaksi ja käsilläni tekemään työtä. Koulumenestys ei ollut mitään hääppöistä, joten hain peruskoulusta kansanopistoon, jossa sain oppia liikkuvaan- ja stilkuvaan. Koulutus oli laadukasta ja sain hyvät peruspilarit valokuvauksen. Muistan opiskeluaikanani valvoneeni yöt pimiössä, jonka jälkeen koulunpenkille ja illat meni nukkuessa tai vaihtoehtoisesti juhliessa. 

No innostuin myös liikkuvaankuvaan ja tämän tuomaan dokumentaation mahdollisuuksiin ja koulun jälkeen siirryin toiseen kouluun opiskelemaan elokuvan tekoa. Tätä jaksoinkin jonkinaikaa, mutta huomasin kuitenkin suht pian, että kyseisellä alalla menestyäkseen olisi pitänyt sietää vähän liikaa ulkoisia vaikutteita jo järjestely vaiheessa.

Varsinaista syväperehdyttämistä valokuvauksen eri muotoihin ja konsteihin olen opiskellut Matti J. Kalevan opissa Visuaalisenviestinnäninstituutissa.

Tuon jälkeen itseopiskelua on tullut harrastettua aina kun joku mielenkiintoinen alaan liittyvä kirja on julkaistu. Niin ja kuvankonvertointi ja käsittely ohjelmien hallinnoinnin kanssa olen tullut siihen tulokseen, että uteliaisuuteni toimii parhaana opettajana ja kokeilemalla opin parhaiten, jonka lisäksi (mikä tärkeintä) pysyn jatkuvasti muuttuvan kehityksen mukana ja saan jossain määrin itsekin olla vaikuttamassa mihin suuntaan tulevaisuudessa mennään.

Eli sinkoiltua on tullut mihin milloinkin ja matkanvarella on kai jotain (toivottavasti) oppiakin jäänyt. Syy mielenkiinnon säilymisen koko touhuun, ainakin omalta kohdaltani on, että tunnen aina olevan mitään tietämätön aloittelija ja itsekritiikki ei anna sijaa omien tuotoksien arvostukseen ja esille tuomiseen, joten yritettävä on jos joskus oppisi.