Luonto- ja luontokuvafoorumi

Kiinnostaisi tietää, että millaisella kokoonpanolla tupalaiset käyvät kuvailemassa.

(Rajasin kyselyn koskien vain luontokuvailua)

Omia mielipiteitä:
Yksin kuvaillessa hyviä puolia ovat ne, että sitä ei tarvitse mennä toisen etenemisvauhdin/aikataulun/kärsivällisyyden/mieltymysten/tarpeiden tms mukaan. Yksin kuvaaminen on mielestäni kuitenkin “antoisinta”, koska silloin sitä tulee pakostakin enemmän keskityttyä siihen mitä ympärillä näkee ja tapahtuu, mutta toisaalta se on myös NIIN TYLSÄÄ! 
Yksin ei ole myöskään kiva lähteä ajelemaan autolla minnekkään kauempana sijaitseviin kohteisiin, varsinkaan jos ei pidä autolla ajamisesta…

Kuvaileminen varsinkin naispuolisen ystäväni kanssa (joka ei itse kuvaile) meni helposti kälättämiseksi, mutta silloin homman piti ottaa ulkoiluna ja kuvata siinä “sivussa” tai jättää kamera kiltisti kotiin.  Exän kanssa tehtiin monta kuvausretkeä kamerat ja eväät repuissa, silloin homma harvemmin meni kälättämiseksi, välillä tosin riitelyksi… ja oli turvallisempi olo kun miespuolinen mukana… I really miss that time...

Pienellä porukalla kuvaustakin on kokeiltu tosin kaupunkikohteessa ja se oli varsin kivaa.
Samalla sitä pystyi kyselemään neuvoja toisilta ja näki useamman samanhenkisen kaverin kerralla.
(Tiedän, onhan niitä “kuvailyhdistyksiäkin”..)

Mitä sinä tästä asiasta ajattelet?
Mitä hyviä ja huonoja puolia löydät siitä, että kuvailet yksin, kaksin tai porukalla?
Kuvailetko kenties olosuhteiden pakosta yksin tai änkeekö kumppanisi kenties väkisin mukaan?

Olisi kiva jos kommentoisit ajatuksiasi äänestyksen lisäksi 

     

Ei tohon voi äänestää oikeen mitään, koska mä käyn kuvaamassa kauriita vain yksin. Toukokuun alussa olin Jurmossa ja siellä oltiin kolmisin. Sitten oltiin Linnansaaressa ja meitä oli 5-6. Huomenna lähen taas reissuun ja sinne mennään kahden miehen voimin   Eli mitäs mä nyt sit äänestäisin ku oon niin kaikkiruokanen

Yksin kuvaaminen ei mielestäni ole yhtään tylsää! Silloin syntyy tulosta, kun ei ole kenen kanssa jauhais basaa. Kauriita ei voi mennä kuvaamaan kun yksin, sillä se menee joka kerta puhumiseksi ja keskittyminen kauriiden havaitsemiseen herpaantuu, jolloin ne huomaa vasta sitten kun ne pakenee rytinällä. Ja on harvassa ihmiset ketkä jaksaa kanssani jäljittää parhaimmillaan monta tuntia ennen ku ne löytyy ilman, että se muuttuu “ei täällä mitään oo”  asenteeksi.

Käyn myös paljon jonkun kuvaajakaverin kanssa kuvaamassa. Varsinkin nykyään, kun ei oo enää autoa, niin on hyvä tulla jonkun kyydissä siipeilemään paikkoihin minne julkisilla on äärettömän hankala mennä  *Ivallista naurua*. Ja nautin kyllä seurasta kuvausretkillä. Se on viihdyttävää ja siitä oppii lisää aina.

     

Olisi sitten kai pitänyt lisätä tuohon otsikkoon sana “yleensä” 
tai ehkä sekään ei olis auttanut asiaa…

(Hyvää reissua kuitenkin!)

     

“Yksin kuvaillessa hyviä puolia ovat ne, että sitä ei tarvitse mennä toisen etenemisvauhdin/aikataulun/kärsivällisyyden/mieltymysten/tarpeiden tms mukaan. Yksin kuvaaminen on mielestäni kuitenkin “antoisinta”, koska silloin sitä tulee pakostakin enemmän keskityttyä siihen mitä ympärillä näkee ja tapahtuu”

Tuossa yllä se olennainen minunkin osaltani. Eikä ole tylsää, hih!  Toisaalta: vaihtelun vuoksi jotkut tupatapaamiset tai vastaavat ovat ihan jees, koska siinä voi aina oppia jotain ja vaihtaa muutenkin ajatuksia. Mutta siis 95 % yksin kuvailen.

     

Yksin yleensä, hyvin harvoin kaksin ja isommasa porukassa joskus. Elikä kuljetan porukoita kuvaamassa erilaisia kohteita noin muutaman kerran vuodessa ja emännän kanssa joskus poikkean polulta. Pääsääntöisesti kuljen yksin, mutta aina on kaveri tervetullut mukaan jos löytyy.

     

Yksin on hyvä...saa mennä ja tulla kuten haluaa…

Helpompi keskittyä kuvaamiseen kun ei ole mitään häiriötekijöitä ympärillä...

Erikseen on sitten ne reissut missä seurustellaan toisten kera ja kokemus on opettanut, että silloin on turha odottaa huippuruutuja (jos niitä saan koskaan muutenkaan)...

Yksin sikälikin, että olen aika erakkosielu…näin netissä voin kyllä seurustella ihmisten kera ihan mieluustikin ja uusia tuttavuuksiakin tulee aina joskus mutta muuten…mitä vähempi ihmisiä ympärillä, sitä parempi Työnpuolesta tulee pajatettua ja oltua kasvotusten mutta kun kello tulee viisi…ei voisi vähempää kiinnostaa !

Poislukien tietysti tuo emäntä...

     

Vke:n tapaan erakkosieluisuutta löytyy (vastapainoa ammatille), mutta myös kaksin on kiva käydä kuvaamassa. Ei siellä tarvitse mennä koko ajan käsi kädessä. Aika vaikea ajatella, että luontokuvaaja ei kestäisi hommaan kuuluvaa yksin olemista. Luonnossa tylsää? No sitä ei ole vielä vastaan tullut! Vaikka ei foton fotoa tulisi, hukkareissu on vain kotiin jääminen.

Exän kanssa oli varsin sujuva systeemi luontokuvauksessa. Hän ei tosin kuvannut, mutta hengasi messissä ja puuhasteli samalla omia juttujaan. Sellaista yhdessä/erikseen -sekoitusta. Myös yhteisfotaaminen on varsin sujuvaa hommaa, kun yhteistyö sujuu. Tällöin usein kuulee huudon “X on täällä!” ja silloin singahdellaan. Neljä silmää näkee aina paremmin. Kun ukkolauma on liikkeellä siinä on akkojen turha kuvitella, etteikö kälätystä irtoaisi tuostakin sakista, jos ei satu olemaan sopivaa kohdetta kuvattavaksi. Varsinkin siirtymiä nopeutetaan kaiken maailman pulinoilla. (hitto! tässähän menee luolamiehen maine nyt ihan täysin.)

Jos näette mut jossain, hihasta vaan rohkeasti kiinni ja jutustelemaan. Harvoin on niin arvokasta kohdetta hollilla, etteikö turinat maistuisi.

     

Pääosin kuljen kuvaamassa luontoa (maisemat, pikku yksityiskohdat jne.) itsekseni. Keskittyminen onnistuu silloin parhaiten.

Muutamia kertoja vuodessa tulee käytyä työpaikan kamerakerhon reissuilla. Suuntautuvat aina Nuuksiosta ulkomaille, melko lailla kaikkea siltä väliltä - autiotupa reissulta kaupunkibongailuun. Usein tuollaisilla retkillä mennnään muitten mukana, ja kuvataan mitä vastaan tulee. Sellaisilla retkillä etukäteisuunnittelua ei pysty kovin tarkkaan tekemään, kun lopun porukan toiveetkin ja suunnitelmat otettava huomioon. Muutamia omasta mielestäni nappiotoksia on noilla retkillä syntynyt.

Tähtitaivaan alle useasti on tullut mentyä entisen työkolleegan kanssa. Itselläni ei ole autoa, joten helpottaa kun voi tavarat lastata kolleegan autoon mukaan. Tähtikuvausvermeet painavat tällä hetkellä sen verran ettei niitä repussa enää kuljetella… Tällaisilla reissulla talvinen äänimaisema (etenkin jos on itsestään liikkeellä) tähtitaivaan loisteen kanssa, on usein rauhoittavaa.

     

Joo, hankala tähän on valita yhtä vaihtoehtoa. Lähiseudulla liikkuessa sitä lähtee monesti yksin liikkeeseen, mutta sattumoisin usein sitä törmää tuttuihin tai vähän tuntemattomampiin kuvaajiin tahi muihin luontoharrastajiin (lähinnä lintuharrastajiin) ja joko vain vaihtaa kuulumisia tai lyöttäytyy joksikin aikaa yhteen. Viimeksimainittuun kuuluu tietty tapaukset, joissa on joko vartavasten lähtenyt tiettyyn paikkaan katsomaan, josko näkisi siellä nähdyksi ilmoitetun harvinaisuuden ja paikalle onkin kerääntynyt enemmänkin väkeä samoissa aikeissa. Tai välillä on kyllä käynyt niinkin, että lähtee liikkelle ilman tiettyä kuvauskohdetta ja löytääkin ihan yllättäen joukon ihmisiä osoittemassa pitkillä putkilla kohdetta hakien ja pian päätyykin bongarijoukon jatkoksi kun kuulee paikalla nähdyn vaikkapa rämetulikärjen… Ja kotipuolessa tulee monesti liikuttua vanhempien kanssa, nämä kun ovat jo iät ja ajat olleet aktiivisia ulkonaliikkujia ja täten mielellään lähtevät kanssani retkeilemään, vaikka eivät ihan aina täysin ymmärrä miksi marjanpoimintareissullakin raahaan selässä painavaa kamerakalustoa… Ja jonkun kerran olen myös osallistunut paikallisen lintuyhdistys Tringan bussiretkille, vaikka eiväthän kaikki pysähdyskohteet ole kovin suosiollisia lintukuvaukselle kun monestihan sitä asettaudutaan kaukoputkien kanssa tiettyn paikkaan ja mielenkiinnon kohteet pyörivätkin sitten satojen metrien päässä... Mutta kun havainnoitsijoita on retkellä bussilastillinen ja kohtuullinen osa joukosta tuntee lintuja hyvinkin niin taatusti vähintään näkee (tai pöllö- ja yölaulajaretkillä lähinnä kuulee) jotain mielenkiintoista, vaikka kaikkea ei saisi taltioituakaan kuviin.

     

Yksinhän minä kuvailen, ketään tuttuja ei kiinnosta rämpiä metsässä, paitsi tietysti metsästäjiä. Emännän kanssa muutaman kerran olen käynyt, mutta ei sitäkään oikein kiinnosta. Yksi kuvaava kaveri on, mutta hänen mukaansa linnut jakaantuvat kahteen lajiin, puluihin ja uppopuluihin, eli hänestäkään ei metsäkaveria saane.

     

Pääosin yksin, joskus on nuorempi oppipoika mukana, kun pitää näyttää lintuja ja paikkoja, mistä niitä etsiä.

     

Etupäässä teen retkeni yksin tai mieheni kanssa, joka ei harrasta luontokuvausta. Jos mieheni on mukana matkassa, kuvia tulee vähemmän, koska hän ei pidä pitkistä pysähdyksistä eikä sivupoluille menemisestä. Toisinaan vaihdan ajatuksia muiden samoilla paikoilla pyörivien luontokuvaajien kanssa. Olen myös pannut merkille, että monet lenkkeilijät ja koiran ulkoiluttajat ovat kiinnostuneita harrastuksestani. Nainen luontokuvaajana ei taida olla ihan tavanomainen ilmestys lenkkipoluilla.

Olen myös valmis lähtemään kuvausretkille porukalla, jos yhteinen aika ja sopiva paikka löytyvät.

     

Kaksin aina kaunihimpi, joskus enemmänkin sakkia mukana.

     

Yksin, kaksin, kolmin, suuremmassa porukassa, vaihteleepi.

Vaikka kavereiden kanssa ollaan useesti ihan varta vasten kuvaamassa, niin parhaat kuvani oon kyllä repässy yksin ollessani. Mistähän johtuu, ei tiiä?

     

Viikonloppu menee helposti niin että kaupan kassan “hei” on ainut keskustelu.
No pihan tinteille juttelen ja muutaman pähkinän murusen annan ohimennen.
Yleensä yksin kuvailen, joskus joku tuttu tulee vastaan ja siinä pari sanaa vaihdetaan.
Välillä on liikuttava ripeästi mutta hötkyily kannattaa jättää pois matkasta, usein parhaat kuvat saa “loivilla” liikkeillä edeten.