Teksti ja kuvat Olli Kanerva

Heti alkuun on tehtävä nöyrä tunnustus: olen suoihminen.

Keväällä, kun pälvet ilmestyvät ja vesi nousee mättäiden päälle, suopursun tuoksu huumaa ja laulujoutsenten laulu herättää suon eloon. Kesällä, kun suovillat aaltoilevat, miljoonat ja taas miljoonat hyönteiset ruokkivat rikasta elämän kehtoa. Syksyllä, kun ensimmäiset hallayöt saapuvat, karpalot punertavat ja kurkiemot kehottavat poikiaan ilmaan. Talvella, kun suo lepää ja kerää voimiaan uuteen kesään, silloinkin se tarjoaa upeita elämyksiä. On tullut aika suksia suolle.

Pakkaset ovat jäätäneet suon ja mättäiden päällä on pehmeä lumipeite. Pitkä eräsuksi on notkea ja suksen kärki nousee lumen alta pintaan, vaikka saapasvarresta on puolet lumen alla. Umpisen hiihtäminen on kuin kävelyä sukset jalassa, mutta jalkaa ei nosteta vaan työnnetään eteenpäin. Lumen tasaisesta pinnasta huolimatta routainen suo on kaikkea muuta kuin tasainen ja mättäiden kumpareet tekevät menosta keikkuvaa. Välillä tasapaino keikahtaa sivulle ja hiilikutuinen sauva notkahtaa.

Sateisen kesän jälkeen suo ei ole kokonaan jäässä, vaan suurista lampareista pulppuaa vettä jään ja lumen väliin. Kulkija huomaa sen vasta silloin kun meno töksähtää ja suksi takkuaa. Silloin ei ole syytä pysähtyä miettimään, vaan nopeuttaa tahtia: jos suomupohja pääsee jäätymään, niin tiedossa on hikinen hiihtopuhde.

Hiihtelen suon saarekkeeseen, aukaisen eräsiteet ja kaivan repusta fleesepuseron takin alle. Istahdan kelolle ja kaivan repusta eväät. On vielä aikainen aamu: täysikuu laskeutuu lännen suuntaan, aavistus auringosta värjää itäisen taivaan punervaksi. Ruisleipä maistuu, termoksesta kaadettu tee höyryää. Jos ei oltaisi soidensuojelualueella, niin iskisin viereiseen tervaskantoon pienet tulet.

Utelias käpytikka rapsahtaa viereisen kelon latvaan muina miehinä. Kopsuttelee aikansa muka toukkia etsiäkseen, sanoo tsäk ja reuhahtaa matkoihinsa. Kohta olen tinttiporukan ympäröimänä, olisikohan kulkijalla evästä? Onhan sitä: ripottelen pussista pähkinöitä kantojen nokkaan ja eipä aikaakaan kun pähkinät ovat kadonneet parempiin suihin.

Mietin lähestyvää kevättä ja sen mukanaan tuomaa hormoni-myrskyä: silloin teeret valtaavat suon aamuin ja illoin.
Joskus olen hiihdellyt turnajaiskentillä päiväsaikaan ja katsellut jälkiä – irtonainen höyhentuppu ja veriset jäljet kertovat omalta osaltaan touhun totisuudesta. Kevättalvi muuttaa myös hiihtelyn luonteen. Lämpimät päivät ja pakkasyöt tekevät kovan hangen ja silloin täällä pärjää vaikka latusuksilla, ainakin aamupäivän.

Tinttiporukka jatkaa matkaansa, niin teen minäkin. Nostan repun selkään ja työnnän saappaat eräsiteisiin. Kiitän vanhaa petäjää taukopaikasta ja hiihtelen aavalle. Suunnittelen mielessäni hiihtoreittiä ja nautin pakkassäästä.

Illalla lämpenee sauna.

Suomi on soinen maa, mutta valitettavasti suurin osa Etelä- ja Keski-Suomen soista on ojittamalla tuhottu. Jotain on sentään vielä jäljellä ja osaa pyritään ojia tukkimalla ennallistamaan. Etelässäkin on vielä pieni helmiä, kuten Torronsuo, Siikaneva ja Patvinsuo.

Lisätietoja Metsähallituksen luontoon.fi ja retkikartta.fi –sivuilta. Huomioi samalla mahdolliset liikkumisrajoitukset: esimerkiksi osa Siikanevaa on yksityistä suojelualuetta, jossa liikkuminen on kielletty 1.4. – 30.8. lintujen pesinnän rauhoittamiseksi.

Suksi suolle!